ANNA · OMIN SANOIN
Iltaisin, kun päivän työt oli tehty, istuimme kuistin puisilla portailla. Kuuntelimme tuulen huminaa latvuksissa, ja jostain kauempaa kaikui käen kukunta. Ne olivat hetkiä, jolloin aika tuntui pysähtyvän. Aurinko viipyi metsän yllä pitkään, maalaten taivaanrannan kullalla ja persikalla, ikään kuin se ei olisi raaskinut laskea laisinkaan.
Kun nykyään suljen silmäni ja ajattelen tuota punaista taloa, en näe ensisijaisesti seiniä, huonekaluja tai tavaroita. Näen ihmiset. Tunnen ne yhteiset hetket. Vaikka elämä on vienyt minut kauas noilta sijoiltani, palaan mielessäni aina takaisin. Istun jälleen noille kuistin portaille, tunnen kuinka tuuli tuoksuu pihlajalle, ja kuulen metsän takaa kantautuvan, rauhoittavan järven äänen.
Kun hämärä lopulta hiipi metsänrajasta pihamaalle, talo muutti muotoaan. Pirtin ikkunoiden keltainen valo loisti tummuvaa kuusikkoa vasten kuin pienen maailmamme majakka. Sisällä arjen äänet vaimenivat vähitellen.
50
Punainen talo metsän laidassa
Kuului vain seinäkellon hidas raksutus ja hirsiseinien hiljainen napsuminen, kun puu reagoi viilenevään iltayöhön. Ne olivat hetkiä, jolloin sanoja ei enää kaivattu; pelkkä toistemme mutkaton läsnäolo riitti.
Juuri noina iltoina, käpertyessäni viileiden, ulkona tuulettuneiden lakanoiden väliin, koin kirkkaimmin sen syvän turvallisuuden tunteen, joka kotiimme liittyi. Tiesin, että vaikka maailma metsän takana oli suuri ja tuntematon, näiden seinien sisäpuolella olimme suojassa. Talon öinen hiljaisuus ei koskaan ollut tyhjää äänettömyyttä, vaan sakeaa, lämmintä rauhaa, joka hengitti perheemme kanssa täsmälleen samaan tahtiin.
Tuo koti metsän laidassa ei valmistanut minua vain maailmaan. Se antoi minulle kompassin, jonka neula osoittaa yhä siihen, mikä elämässä on todella merkityksellistä: rakkauteen, rehelliseen työhön ja syvään kiitollisuuteen niistä kaikkein pienimmistä asioista.
51
